Kristillinen aikakauslehti | Kampanja syksy 2017
Ilo tarttui Afrikasta

Pekka Simojoelle usko on yhteyttä Isään ja ihmisiin

Luterilaisen kirkon ''unilukkari'' Pekka Simojoki haluaisi kaikkien miettivän, millaisia seurakunnat voisivat parhaimmillaan olla. Hän itse kaipaisi kirkkoon lisää yhteisöllisyyttä.- Ihmiset tulevat kuitenkin vielä hengellisiin tilaisuuksiin, ja siinä on jo riittävästi syytä kiertää, koko kansan gospelmuusikko sanoo.Pekka Simojoki uskoo vilpittömästisiihen, että Jumalalla on vastaus ihmisen kysymyksiin, niihin kipeimpiinkin.- Olet Jumalan silmissä ainutlaatuinen ja lahjakas, käsittämättömän hieno ihminen.Jumala haluaa jakaa arjen kanssasi, Simojoki rohkaisee.Gospelmuusikko Pekka Simojoki on kiertänyt vuosikymmenet Suomea Jumalan asialla. Hän näkisi kernaasti uuden uskonpuhdistuksen, joka toisi orpojen ja yksinäisten yhteiskuntaan uutta yhteisöllisyyttä.

Liian helppoja” ja ”turhan iloisia” hengellisiä lauluja. Lööppeihin päätynyt ”kohumessu”. Mies, joka ei tingi sanomasta mutta saa silti kirkon täyteen – ja Finlandia-talon ja jäähallinkin.

Jos kirkolliset johtajat seremoniaasuineen jätetään pois laskuista, kitaran kanssa tepasteleva gospelmuusikko Pekka Simojoki on eittämättä Suomen tunnetuimpia kristittyjä. Hyvin harvalla on miehen häpeilemättömästä kristillisyydestä huolimatta Simojoesta mitään pahaa sanottavaa, eikä Suomessa liene monia, joilla ei olisi mitään kosketuspintaa hänen lauluihinsa. 1980-luvulla lööppikamaa ollut Afrikkalainen gospelmessu ja ”liian iloiset laulut” on jo aikaa sitten hyväksytty suomalaisen kristillisyyden kaanoniin yli kirkkokuntarajojen. Niitä lauletaan niin jumalanpalveluksissa, rippileireillä, syntymäpäivillä, kouluissa kuin kirkollisissa toimituksissakin.

Simojoella ei ollut nuorena suunnitelmia tulla Suomen merkittävimpiin kuuluvaksi gospelmuusikoksi.

– Lipsahdin tähän hommaan, niin kuin lipsahdin uskoonkin rippikoulun jälkeen, mies kertoo.

Takana on yli 35 vuotta keikkakilometrejä, konsertteja ja kohtaamisia.

Hyvinvoiva maa, kuivat kirkot?

On sydämeni kuiva maa,
se jotain uutta janoaa
ja hullun lailla odottaa
sateen kohinaa.

Kun Pekka Simojoki oli kuusivuotias, hän muutti perheensä mukana paikkaan, jossa sateen kohinaa odotetaan välillä hartaasti. Lähetysperheen uusi asuinpaikka oli Engelan kylä Ambomaalla, nykyisessä Namibiassa.

Afrikasta tarttui Pekkaan musiikin ja uskon ilo. Koulukodissa tuhannen kilometrin päässä muusta perheestä Pekka aloitteli soittoharrastusta rojuorkesterin riveissä. Pianonsoiton harjoittelu ei ottanut sujuakseen, mutta perheen toisella lähetyskaudella löytyi instrumentiksi kitara. Ensimmäiset kitarat olivat nekin vielä itse rakennettuja niistä aineksista, mitä sattui löytymään.

Vuosien varrella Pekan kitara soi niin Wycliffe Raamatunkääntäjien keskuksessa Englannissa kuin turisteille Temppeliaukion kirkossa Helsingissä. Lopulta Pekasta tuli teologian opiskelija, ja Helsingin kansainvälisessä seurakunnassa hän tutustui Anna-Mari Miettiseen (nyk. Kaskinen), jonka kanssa yhteisiä lauluja alkoi syntyä urakalla. Ensimmäinen suuren suosion saanut niistä oli Herra kädelläsi (virsi 517).

– Minusta tuli yhteislaulujen tekijä varmaankin Afrikan-vuosien ansiosta. Minusta kirkko on nyyttärit, johon jokainen tuo jotakin, ennemmin kuin jonkun virkamiehen valmistama pitopöytä, Pekka Simojoki pohtii.

Pappissuvun vesa Simojoki on kolmannen kauden kirkolliskokousedustaja eli vähän kuin kansanedustaja evankelisluterilaisen kirkon ylimmässä päättävässä elimessä, vaikka onkin pohjimmiltaan enemmän toiminnan ihminen kuin kokouksissa istuja. Syy hallintokoneiston rattaaksi ryhtymiseen oli, että Simojoen mielestä kirkko kaipaa uudistusta ja yhteisöllisyyttä – kipeästi.

– Kirkon pitäisi olla erilaisten ihmisten yhteinen koti, jonka jäsenillä on yhteinen tehtävä: viedä Jumalan todellisuus kaikkien ihmisten arkipäivään. Jokaisen ihmisen tärkein jumalanpalvelus on siellä, missä liikumme: töissä, kotona ja kaupungilla.

Laulavaisen seuramiehen kadotettu perintö

Missä ovat apostolit tänään?
Ääni huutavan on hiljennyt.
Kuka tahtoo käydä hänen ystävänään?
Kuka pimeyttä vastaan nousee nyt?

Viisisataa vuotta sitten oli katolinen munkki Martti Luther, joka halusi luoda uudenlaisen hengellisen yhteisön. Usko piti hänen mukaansa jalkauttaa sinne, missä ihmiset ovat. Evankelis-luterilainen kirkko olikin ensiaskelissaan oikeastaan kokonaisuudessaan herätysliike.

Kirkossa piti Lutherin mielestä puhua sitä kieltä, mitä penkkiin istuvat ihmiset toistensa kanssa puhuivat. Kansankieltä, ei kaanaankieltä – latinasta puhumattakaan.

Luther ei suunnitellut vallankumousta katoliseen kirkkoon vaan halusi uudistaa kirkkonsa sisältäpäin.
Kuulostaa Pekka Simojoelta. Tai ehkä sittenkin toisinpäin: Pekka Simojoki kuulostaa Lutherilta.

– Evankeliumi pitää julistaa tämän ajan kielellä. Jumalan sana, Raamattu, on tärkeä uskolle, mutta sitä pitää koko ajan soveltaa ymmärrettävästi ihmisille, Simojoki painottaa.

– Ajattelen aina, että asioita voi muuttaa parhaiten sisältäpäin. Jos perustaisin oman Simojoki-kirkkokunnan, se olisi vain yksi lahko lisää, hän vastaa kysymykseen, miksi vaivautua uudistamaan satoja vuosia vanhaa.

Lutherin, laulavaisen seuramiehen, perintö on unohdettu, Simojoki silti täräyttää.

– Kirkossa istutaan kuin teatterissa ja tehdään asioita tietyllä tavalla siksi, että niin on aina tehty. Uskonpuhdistuksen pitäisi olla jatkuva prosessi niin kirkossa kuin yksilössä.

Mutta entä jos ei jaksa uudistua? Onko Pekka Simojoki aina iloinen? Eikö ahkerasti maata kiertävä mies ole koskaan väsynyt?

Jokaisen suuret kysymykset

Voima piiloutuu heikkoon,
arkaan, pieneen ja hauraaseen.
Valo pukeutuu varjoon,
kipuun ja köyhyyteen.

”Minä tiedän, että sinä olet väsynyt. Minä haluan antaa sinulle uutta voimaa ja uusia lauluja, jos haluat etsiä minua ja tehdä tätä työtä edelleen koko sydämestäsi.”

Näillä sanoilla Jumala lähestyi Pekka Simojokea tuntemattoman naisen kautta loppuvuodesta 1995. Rohkaisua kaivattiin, sillä muusikko oli todellakin väsynyt vuosien kiertue-elämästä.

Pekka Simojoki myöntää, että hänen vauhtinsa on ollut välillä kova. Afrikkalainen ”kaikesta selviää” -mentaliteetti on ainakin ollut yksi miestä kannatteleva tekijä. Lisäksi Simojoki on monen monta kertaa huomannut, että Jumala auttaa niitä, jotka pyytävät häneltä apua.

– Kerran murehdin huonoja autonrenkaitani. Konsertissa takapenkissä istunut äijä toi minulle uudet renkaat vanhojen huonojen tilalle. Monesti olen yön aikana saanut Jumalalta saarnan sunnuntaiaamuksi, Simojoki kertoilee esimerkkejä Jumalan huolenpidosta ja johdatuksesta. Keikalle mennessään hän ei tiedä illan lauluja, ”kun ei ole vielä nähnyt yleisöä”.

Pekka Simojoki on aivan varma siitä, että Jumalalla on paikka ja tehtävä jokaiselle ihmiselle maan päällä. Ikävä kyllä monen lahjat eivät pääse täyteen kukoistukseensa – varsinkaan kirkkoveneessä, jossa vain muutama soutaa.

Seurakuntia kiertävä muusikko näkee surukseen paljon sitä, että ihmiset etsivät yhteisöään vuosia ja vuosia.

– Missään ei niin tuhlata ihmisten lahjoja kuin seurakunnissa. Täällä orpojen ja yksinäisten yhteiskunnassa palvelulaitoskulttuuri kukoistaa. Rakenteita pitäisi muuttaa niin, että kaikkia tarvittaisiin sen kirkkoveneen soutamiseen. Ja koko yhteiskunnan pyörittämiseen.

Simojokea harmittaa se, että ihmisen pitäisi olla vahva päästäkseen pois yksinäisyydestä. Toisaalta oma kokemus on opettanut hänelle, että elämäntehtävä selviää monille vasta taaksepäin katsoessa.

– En tajunnut sitä silloin, mutta Afrikkalainen gospelmessu antoi suunnan loppuelämälleni. Löysin tehtäväkseni laulujen tekemisen ja kirkonmenojen muuttamisen vähän enemmän ihmisen näköisiksi.

Simojoki sanoo, että uskonasioissa on oikeastaan tärkeämpää tietää kysymys kuin vastaus. Mihin minä etsin vastausta? Entä ystäväni tai perheenjäseneni tai naapurini?

– Usko ei ole taivaallista hihhulointia, vaan se ankkuroituu elämään. Meidän pitäisi olla toistemme rinnalla ottamassa selvää ihmisten suurista kysymyksistä.

Jumala on monet kerrat ollut kiinnostunut Pekka Simojoen kysymyksistä, niin pienistä kuin suuremmistakin. Joka kerta vastaus on löytynyt ennemmin tai myöhemmin. Jotain siitä on tiivistetty Hymni-lauluun, joka on Simojoelle yksi rakkaimmista.

Sama vanha ristinpuu
kaiken ylle kaareutuu.
Risti vain, ei kestä mikään muu.
Ei ole muuta pysyvää,
jälkemmekin häviää.
Risti vain jäljelle jää.

Hymnin lisäksi kursivoidut tekstit ovat Pekka Simojoen sanoituksia lauluista Sateen kohinaa, Tahdon elää ja Toisen maailman ääni. Jutussa on käytetty lähteenä Pekka Vaismaan ja Pekka Simojoen teosta Seitsemän silmäniskua.

Teksti: Anna Lehtinen
Kuvat: Juha Juurikkamäki


Lue myös nämä jutut

Uskoontulon aikaansaama muutos vankilatuomiota istuneessa poikaystävässä sai Outi Lepistön selvittämään uudelleen ateistisen maailmankatsomuksensa perusteet.
Työ musiikin parissa vie äitiä ja poikaa erilaisille areenoille, mutta molemmille se on intohimo.
Kari Ketojasta ja Marjaana Raumasta tuli pastoreita, koska he halusivat muidenkin kokevan Jumalan ja seurakunnan huolenpitoa.
Oli vuosi 1968, ja kahdeksanvuotias Kari Ketoja oli saanut juuri di...
Parasta Suomelle